Äiti on nyt siskolleki selittäny mun tilanteen, että on nyt koko perheen tiedossa kaikki, jos tukea tarvii.
Ihan hyvä juttu, että tietää miks oon ollu niin etäinen viime aikoina, ettei tuu samalaista tilannetta ku velipojan kans.

En vaan oikeen osaa vieläkään puhua heille ja hakea sitä tukea ku oon niin monta vuotta murheeni ite kantanu. Varsinki sisko on ollu autuaan tietämätön kaikesta paskasta mitä on tapahtunu vuosien mittaan, ku ei oo tullu pidettyä hirveen paljon muutenkaan yhteyttä ja viimisenä sitä masentavia asioita kertoo niillä harvoilla kerroilla ku mailia pistää tai puhelimessa puhuu.
Paha vaan, että mun siskoki on hiukka yliauttavainen, jos saa tietää, että pikkusiskolla on asiat huonosti ja jos vanhat merkit paikkaansa pitää, niin eipä enää paljoa rauhaa oo mietiskellä ittekseen asioita.

Mailia se äitin mukaan meinaa mulle tänään laittaa, mut vielä ei oo näkyny. Mut eiköhä siitä saa luettua huolen määrän, että tiiän kuinka paljon osaan odottaa yhteydenottoja ja kyselyjä voinnista sieltä suunnasta.

Saatan kuulostaa kiittämättömältä, mut sitä en todellakaan oo. Oon todella kiitollinen ja iloinen siitä, että musta välitetään. Ei vaan osaa sitä ottaa vielä kovin helposti vastaan. Mulla on harvinaisen kova pää enkä haluais aiheuttaa huolta muille ihmisille. No se nyt on tullu kyll aiemmista merkinnöistä jo selville.
Mut minkäpä sitä luonnolleen voi.

Väkisin tulee kuitenki mieleen, että ehkä en ois tässä tilassa, jos oisin sitä tukea saanu aiemmin, ku ei voi sanoa, etteikö musta ois joskus huomannu kuinka syvästi masentunu oon ollu. Ei sitä myötätuntoa sillon oo herunu. Senki takia vähä ahdistaa, ku tavallaan vähä myöhäsessä vaiheessa alkaa porukoitten hälytyskellot soimaan.
Nooh! Parempi kai myöhään ku ei millonkaan.
Kunhan nyt osaavat antaa mulle sitä omaaki rauhaa.